Viime eduskuntavaalien aikaan elin jännittäviä aikoja. Olin juuri muuttanut Vantaalle ja mahdollisuudet tehdä merkityksellistä hommaa eduskuntavaalien alla oli isot, etenkin kun palkkatyöt odotti vielä alkuaan. Vaikka en ollut tuolloin minkään puolueen jäsen, tiesin antavani äänen demareille. Tahdoin kunnianpalautuksen koulutukselle ja arvostuksen nousun yhteiskuntaa pyörimässä pitäville duunarille. Uskon edelleen, että nämä tavoitteet olivat osatekijöitä SDP:n vaalivoittoon ja Rinteen hallituksen muodostumiseen.
Näillä syin olisi ollut enemmän kuin helppoa perustella mukana oloani vapaiden valtakunta -liikkeessä, tuossa ”ay-järjestöjen masinoimassa vasemmiston vaalikampanjassa”. Moni piti vääränä liikkeen rahoitusta ja liikkeeseen osallistuneiden puoluetaustaa, vedoten duunareiden ay-maksun väärin käyttöön. Viime päivinä on jälleen odotetusti noussut keskusteluihin ay-liikkeen osoittamat vaalituet ja närkästyneimmät kyselee kansoilta tietävätkö ay-jäsenmaksuja maksavat kenen vaalikassaa he rahoittavat.
Tuntuu sinänsä ihmeellisellä, miksei duunareiden etujärjestöt voisi auttaa duunarin puolella olevia ehdokkaita. Lisäksi paikallisyhdistykset tukevat usein paikallisia, mikä käy sekin järkeen. Liitto on paljon muutakin, kuin työttömyyskassa. Liitto on vaikutusmahdollisuus oman kohderyhmänsä asemaan, ei vain työttömäksi jääneen duunarin haettava ansiosidonnainen toimeentulomuoto.
Hauskinta koko vaalituki keskustelussa kuitenkin on se, että ay-liikkeen vaalitukimuotoja kritisoivat usein unohtavat kritisoida mm. viime vaalien top20 käyttämää vaalirahaa. Minun mielestä on hämmentävää, miten yritysten säätiöiden kautta kanavoimaa rahaa pidetään puhtaampana, ja ylipäätään se, kuinka yksittäinen ihminen voi ostaa demokratian toteutuspaikkansa näillä summilla.
Tai kuten eräs pitkään luottamusmiehenäkin toiminut tuttuni sanoi:”jos joku politiikko saadaan säätämään laki, joka vaikeuttaa epäterveiden työsuhteiden ylläpitämistä, niin kyllä siinä on joka sentillä suojeltu jäsenen työehtoja.”
